Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien leikkiväin.
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen— ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.
Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee— ja hän saapuvi mökilleen.
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Oli valhetta ikkunan valo. Oli härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan ja liettä kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:
»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo! Jos hongat ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen silmät kiin— taas onneni näen mä niin.»
Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies— ja lämmin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.