Ja näin hän kiittävi onneaan: »Oi, vilkkuos valheen valo! Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä jos lieteni kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan, kun mulle se laulavi vaan!»
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.»
III. HYMYILEVÄ APOLLO.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: »Ken uskovi toteen, ken unelmaan,— sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!»
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä viimeisen kerran viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi. Taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te vasten suuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon. Hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on. Lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi!—ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks saa, niin lemmi!—ja iloks ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaunan ies ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet ja kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.
Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin.