Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitte me kättä lyötiin, ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.
Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: »Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa.» Minä oltta join, hän katseen loi,— ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain, sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan minä tulin ja kuinka taas maailmaan.
6.
TÄHDET.
En tiedä, kauvanko elellyt lien minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin oisin mä jotakin vailla. Meni päivä, kaks, yhä kummemmaks kävi pääni ja mieleni tummemmaks.
Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: »Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille mä vaipuva lien!»
Teki Tapio sukset ja varoitti: »Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain, ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!»
Se Tapio peijakas puijasi! Tuon huomasin sitten vasta. Mut kanssa kaunihin Tellervon me läksimme Metsolasta. Yöks tehtihin maja tiivis niin ja majassa makeesti nukuttiin.
Ja nukuttu ois kai vieläkin, jos ei olis erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin,— yö yll' oli tähdin tuhansin.