Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti— ja sitten mua myös suututti.
Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous kuin teräsjous ja sotapurret maassa sous.
Mut tähtien silmät ne hämärtyy. Jo katkesi kansan jousi, ja vesillä Suomeni sorjan tään vain sorron haahdet sousi. Käsi vierahan oli ohjissa maan. Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.
Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin. Jo korven kansa nousi ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.
Ken tohtii ne valkeat sammuttaa? Ken ryöstää soihtusi sulta? Ken kurja uhata uskaltaa tään kansan pyhää tulta? Miks itkette oi, tähdet te, mitä mietitte, miksi te pelkäätte?
Ulos juoksin. Yö oli haihtunut, puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.
Minä huusin ja hurjana riemastuin. Mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo?
TILAPÄISIÄ.
VAPAA SANA.
Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta, katu täynnä kansoa.