»En muuta ma viivy täällä, vaan sanoa tahdoin ma sen: Tuo kaikki, jot' toivotit juuri, jo käynyt on totehen.»
Hän irvisti ikeniänsä ja viittas vielä ja läks. Mut laulajan poski lensi niin kuoleman-kelmeäks.
Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk' edestä kansan ja maan!
Ja veri se pilkattu, lyöty, se tallattu tomuhun, nyt hyminä suurena hyrskyi: Herra, suojaa maatani mun!
Herra, suojaa kansoa Suomen, sen lakeja, lauluja sen! Herra, suojaa sen äitien kieltä ja mieltä sen lapsien!
On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveheton, sen jäljissä käy tuhat turmaa— Herra Suomea suojelkohon!
1899.
PELLERVON LAULU.
Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.