Ei mull' ole äitiä, isää, ei armasta, ystävää, ja maa, jota lemmin ja lauloin, mua kiljuen kivittää.

Tää kansa, min nostaa ma tahdoin maan valtojen mainehesen, mua polkevi, pilkkaa, tallaa— haa, vielä mä kärsisin sen.

Mut katsele kansoa Suomen! Maassa laulun ja kanteleen, papit, piispat ohjia pitää, pikku bismarckit hallitsee!

Ovat poissa jo vanhojen parhaat ja ne, jotka jälellä on, ne tomussa harmaassa seisoo jo hyllyillä museon.

Ja nuoret, jotk' oli luotu ajan nousevan armeijaks, ne palkoista, arvoista haastaa, miss' yhtehen tulevi kaks.

Haa, tumman Tuonelan herra! Yli käykösi Kalevan maan, lyö tomuksi linnat ja töllit, että säästy ei ainoakaan.

Tää kansa ei viel' ole kypsä pää pystyssä käymähän, siks käydä sen köyryssä täytyy ja oppia ryömimähän.

Vasta koska sen ylitse kulkee sotavaunut sortajien, se ehkä jällehen muistaa, mihin määräsi Jumala sen.

Näin hurjana laulaja huusi, alas painoi hehkuvan pään. Mut Pakkanen seisoi ja hymyi vain hyisintä hymyään.

Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.