Ja moni suihki säilä, jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.

Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauvan eläköön!

1899.

RUNOILIJA.

Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.

Ja Pakkanen, Puhurin poika, läks jäisestä linnastaan, läks kädessä viikate käyrä, rautaruojuet jaloissaan.

Ja kussa sen kolisi askel, siinä ihmiset heräsi, ja kussa sen viikate välkkyi, siinä toivehet nukahti.

Läpi kylien, kaupunkienki kävi Puhurin poikasen tie, ja ollut ei tölliä maassa, jossa silloin ei väristy lie.

Tuli tumman Tuonelan herra myös mökkihin laulajan, ja laulaja silmänsä nosti: Mitä täältä sä tahdotkaan?

Ei tääll' ole kukkia kevään, ei toukoja, toivojakaan, tääll' asuvi tuska ja nälkä ja kurjuus ja köyhyys vaan.