Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906), joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan Runoelmia. Niitä seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa vankkaan nidokseen Valittuja runoja. Sen paras ja pysyvin osa on hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa, jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös hänen Hämäläisen laulunsa, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan kansanlauluiksi muuttuneet.
J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä tyypillisen kansallisen romantikon.
Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon hänen v. 1885 julkaisemistaan Uusista runoelmista, joiden syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa Havaittuani (1886), mietenäytelmässä Tietäjä (1887) ja suorasanaisessa kertomuksessa Uskovainen (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä. Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja sen pohjalta kohoavan vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen kehityksen palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen valtiollisen äänenkannattajan Päivälehden ympärille järjestyvät ja joita siitä syystä voidaan myös Päivälehden piiriksi nimittää.
Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä runovihoissaan Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia y.m. Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset näytelmänsä Aino (1893), Kullervo (1895) ja Pohjolan häät (1902), viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta varten kirjoitettu.
Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.
4. Kaarlo Kramsu.
Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H. Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878 julkaisee pienen vihkosen Runoelmia sekä saman lisättynä ja täydennettynä v. 1887.
Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan herran ja talonpojan, samoin yleisinhimillisen ristiriidan pikkusielujen ja suurten johtajien välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa.
Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa Ilkka ja Jaakkima Berends. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa Santavuori, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin Yrjö-Koskisen Nuijasota hänet nähtävästi on innostanut.
5. Minna Canth.