Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa.
Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös
ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi
J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.
Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin näytelmäkirjailijana mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle realistiselle kirjallisuudelle.
Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään Murtovarkaus (1882) ja Roinilan talossa (1883) hän on vielä osaksi romantisen vaikutuksen alainen, josta Ibsen ja norjalainen kirjallisuus hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi kirjailijaksi. Varsinkin työväenliike ja naisliike saavat innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen näytelmässään Työmiehen vaimo (1885). Papin perhe (1891) taas tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään Sylvi (1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. »järki-avioliitosta» etsii syyn Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan Leo Tolstoin vaikutuksesta hän vihdoin viimeisessä näytelmässään Anna Liisa (1895), jonka aihe jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa yhteiskunnallisen vapausvaatimuksensa vaatimukseksi yksilön sisällisestä, siveellisestä vapaudesta, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan hän itse, voi itselleen lahjoittaa.
Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset kertomukset Köyhää kansaa (1886), Hanna (1886) ja Salakari (1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa Lain mukaan ja Kauppa-Lopo, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat.
Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Varsinaisen Päivälehden piirin muodostavat:
1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861, ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v. 1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta: Kievarin pihalla (1884), Hellmanin herra (1886). Hänessäkin on vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan kehityskauteensa kuuluva Muudan markkinamies (1884) todistaa. Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen kansan-elämän kuvauksessa Rautatie (1884) ja pienessä, klassillisessa kultuurikuvauksessa Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883).
Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun kuvaus Papin tytär (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus kuin norjalaisella, tuli kuitenkin ranskalaisella kirjallisuudella, eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla Guy de Maupassant'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen toisen kehityskautensa hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella tarkkuudella piirretty matkakuvaus Helsinkiin (1889), erinomainen yksilöllisen sielunelämän kuvaus Yksin (1890), jonka hän julkaisee valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari ensimmäistä kokoelmaa Lastuja (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia, Papin tyttären jatko Papin rouva (1893), kesäisen, suomalaisen pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen lemmentarina, sekä Maailman murjoma (1894), siro, muotokaunis kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan romantisen kaipuun jälleen oikeuksiinsa.
Niin tulee hänestä uusromantinen kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän julkaisee Heränneitä (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto itse, jonka hän kalevalaisilla kauneuskuvilla elävöittää. Sellaisia tavataan jo hänen kolmannessa Lastu-kokoelmassaan (1896), mutta syvimmälle menee tämän Ahon kolmannen kehityskauden luonnonmystiikka hänen suuressa loitsu-eepoksessaan Panu (1897), joka on koko realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta Kevät ja takatalvi (1906) asettaa näiden aikojen uskonnollisen herätyksen (pietismin) syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle kansalliselle herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta valtaväylää.