Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen: ihmiskuntaan.
Kieli on kirjallisuuden väline. Kielen täytyy taipua notkeasti kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän valmistavan ajan, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen kirjallisuuden ne ovat suomenkielen ja suomalaisen sivistyksen historiaa.
2. Suomalaisen kirjakielen synty.
Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä. Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.
Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen Aapisen (»Abc-kiria») ja Rukouskirjan. Edellinen, joka ilmestyi painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.
Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista toimintaansa, julkaisten vielä osia Vanhasta Testamentista ynnä kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä suomalaisen kirjakielen isä. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.
Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609). Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin, painattamatta.
Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642 julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.
4. Hengellinen kirjallisuus.