Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin kertoo oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän kuvaa, tekijän oma personallisuus astuu hänen Kertoelmissaan vielä usein hänen henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten Jumalaisesta näytelmästä, esittää romantisen juonen tuiki realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.—Kaikki nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan taiteellisen dilettantin, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon taiteenharrastaja kuin todellinen taiteilija, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.

Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on »silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa Koskelan ukko samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, pirteän ja sattuvan kuvauksensa Vaihdokas. Hän voi pyöräyttää tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin Ensimäiset ystäväni yhtä havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan Maisteriko vai kirkkoherra?, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten tuossa pienessä mestarinäytteessä Kaaperin kosinta, jossa suomalainen kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, runollinen kertoelma Lautta-Jussin tyttö, samoin kuin Muistelma Savosta, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa ansaitsee historiallinen kertomus Tuulivaaralaiset, jonka läpi pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.

Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen häntä—ja hänen aikalaisiaan—suorasanaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen Kyläkirjaston ja Kyläkirjaston Kuvalehden piiristä etsittävä, samoin Theodolinda Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut Kotikuusen kuiskehia y.m. kuitenkin vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, lähinnä Suonion Kuun tarinoita muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.

Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä koetaakin pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme »sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.—Kielen kehityksestä samaan suuntaan on jo yllä ollut puhe.

Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.

ROBERT KILJANDER

s. 15/8 1848.—Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka (1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.

Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle koulupoika-muistelmalle, kuten Tulipalo, jolla hänkin on hiukan muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta kajastuksestaan.

Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. Saara Vacklinin Satanen muistelmia Pohjanmaalta lienee ainoa muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta pikkukaupunki-kultuurista.

Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.