Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle kultuuripiirilleen. Robert Kiljander rakastaa nimittäin sitä rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.—Hänen suhteensa pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu yläpuolelle sitä.

Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se ympäristön eheys, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen postimestari vähintään—pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta—pari kolme poliisia—merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.

Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä siihen Mestarin nuuskarasia, milloin Amalia ystävämme, milloin Pukkisen pidot, milloin rettelöt Postikonttorissa. Ja tuonkin yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni tohvelisankari olla peijakkaan Pahassa pulassa, kuten Kiljanderin ehkä kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä tarkoituksessa kuin Kumarrusmatka Helsinkiin. Parempi sitten, että he pysyvät vaikka Sanni Kortmanin koulun henkisessä ilmakehässä, niin ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.

Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan kuin on kysymys perhepiirien sisällisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian kuin uusi julkinen elämä niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan yksilöllisen herätyksen asiaksi.

Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on ikäänkuin pari rococon puuderihiukkasta muistona menneiltä gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä seurakoomikko, jonka sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen seuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen.

Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho
Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.

MINNA CANTH

s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.—Novelleja ja Kertomuksia (1878), Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia (1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi (1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois (1895), Anna Liisa (1895).

Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja kirjallisella perinnöllä.