Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman entusiasmia. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata mukaansa suuret kansanjoukot. Romantinen hurmaus oli kulkenut kautta Suomen niemen.
Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja puutteita niissä. Ajan henki käy kriitilliseksi, aletaan arvostella ja irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää suomalaisuuden tienraivaajille. Totuus tulee kaiken kirjallisen toiminnan tunnussanaksi, vapaa ajatus ja vapaa sana niiksi välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii laajentumaan kansainväliseksi.
Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden ensimmäistä suurta alkupistettä.
Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. kansalliseksi realismiksi.
Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden taidesuunnan—toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen—kultaista keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman taiteilijaluonteen asiaksi.
Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle kultuurille?
Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista pyrkimystä luontoon oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon tieteelliseen selittelyyn. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä kehitys-oppi, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen luoja, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan avaruudessa. Samalla se oli ainoa laki, ainoa todellinen lainsäätäjä ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se »teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat jumalalliset ominaisuudet.