Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin tällä tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi humaniteetin aika oli koittanut maailmassa.
Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista ollenkaan, vaan ainoastaan tämä elämä ja tämä maailma, jossa oli tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti kuin mahdollista. Uusi elämän-ilon, uusi työn, terveyden ja toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi kuin mahdollista. Ateismin, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen käytännöllisen elämän, aineen ja hyödyn materialistiseen ja utilitaristiseen aikakauteen.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan ihmis-oikeuksiaan. Työväenliike, kaikista tähän-astisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen.
Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin nais-vapautumisen. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään julkisen elämän aloille astumaan.
Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty eristystila, seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata nuorsuomalaisuuden.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron singahuttama salama, etenkin Noora y.m. hänen yhteiskunnalliset näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt ajatella, mitä hän ennen on vain hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.