Ihminen oli onnellisempi ennen: tämä pelottava epäily astuu äkkiä koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. Fin de sièclen aika on tullut, vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän mielestään on omiaan johtamaan suoraan obskurantismiin. Se tulee kuin tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi Teatterista tultuaan. Tekotavan koristeellisuus tulee kaiken tyylittelyn korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, symbolistiseksi.
Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut kääntynyt taaksepäin. Vanhat valkamat ovat olleet aina lähempänä hänen sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. Hänen ei ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle kalevalaisiin kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen Panussa hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, kalevalaista,—Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa vanhan Väinämöisen, Panun kansallinen romantiikka sangen läheistä sukua sille, joka oli itse Kalevalan tekijän aikoinaan työhön innostanut.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut virkkaa Aholle, jos hän Panun ilmestyessä olisi elänyt vielä.
Puhtaasti taiteellisessa suhteessa Panu merkitsee Juhani Aholle pitkää askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä on teoksen juoni: kuvaaja pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa kertojalle, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa Kevät ja takatalvi.
Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän Heränneissä oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken oli Panussa ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme talonpoikais-realistisien elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria korkeammalle.—Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen kauttaan välillisesti Panun kristilliselle papille, joka hänen edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen taiteellisesta mielenkiinnostaan.