Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella tapahtunut.
Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä kehityskauttaan, jota Kevät ja takatalvi edustaa, syvimmän epäilyn tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka epäilee omaa oikeuttaan—Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa uskonnollinen tunne-elämä.
Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen Lastuillaan, sisällisesti enimmän Yksin-kirjallaan ja Papin rouvallaan. Mutta kaikella, mitä hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen vaikuttamaan.
ARVID JÄRNEFELT
s. 16/11 1861.—Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen vaikutus, nimittäin venäläinen.
Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa Isänmaan kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee näytettävänä.
Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
Isänmaan ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja 1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, yksinseisova ja vallitseva asemansa.
Sanalla sanoen: se on todellisen pääkaupunkilaisen kultuurin ensimmäinen suuri voitto meillä.