Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten Ateisti, Ihmiskohtaloita, Puhtauden ihanne, Maria, Samuel Cröell, Orjan oppi, Veljekset, Helena, Elämän meri, Maaemon lapsia j.n.e. hän nyt näitä uusia sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää ijäisyyden heijastelua, niin paljon läpikuultoista, merenkultaista pohjattomuuden päilyntää, ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
Minna Canthin Anna Liisa, Juhani Ahon Heränneitä, Arvid Järnefeltin Heräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä alkaneeksi.
Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää myös Arvid Järnefeltin Heräämistä.
Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä Ateistia että Ihmiskohtaloita.
Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä olemukseltaan?
Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös Maria, tuo pieni, siro kirja, joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.