Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: Samuel Cröell. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: Puhtauden ihanne. Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: Helena, Veljekset. Maa kuuluu kaikille: Maa-emon lapsia, Veneh'-ojalaiset. Järnefelt seuraa uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid Järnefelt.
Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa hengen-elämässä.
Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä uudistuksesta lähdettävä.
Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.
SANTERI IVALO (INGMAN)
s. 9/6 1866.—Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta vuosilta 1595—1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894—95), Aikansa lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika (1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman Päivälehden ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen mukaan voisi Päivälehden piiriksi nimittää, erotukseksi niistä myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi nuorsuomalaiset kirjailijat.
Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet asianomaisten äänenkannattajiensa, Savon, Keski-Suomen ja Viipurin Sanomien ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
Pääkaupungissa oli Valvoja, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa sivistys-elämässä.