Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä tapahtumista, kasvaa Aikansa lapsipuolessa esiin se kriitillinen elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja käsitellä.
Aikansa lapsipuoli kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista »aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut kuvatakseen.
Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja miksi se sille puolen kallistuu. Romantikko—Juuso on hänen nimensä—on kuitenkin kaunis luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, Heikki—hänen vastakohtansa—vähemmän kaunis, siksi että hän on mies ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri näin nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään omituisella, salaperäisellä ikävällä.—Johtuvat jälleen mieleen Ahon »vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja voittava uusi aika.
Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna Canthin hänen Sylvissään, on ollut eräs tunnettu tositapaus, Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän kirjallisuudessamme.
Juho Vesainen ja Aikansa lapsipuoli kuuluvat Ivalon klassilliseen kehityskauteen.
Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta, Onnen aalloissa j.n.e., joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen kokoelman Saaristossa, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa Juho Vesaisella, jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään näyttämölläkään, sekä Lahjoitusmailla, huomattava etupäässä sen väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain kärsimykset.
Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten Juho Vesainen ja Aikansa lapsipuoli olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin Margaretassa yhtyneen.
Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa 1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat unohduksen helmaan vaipuneet.
Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen Pohjan piltin ja Juho Reijosen Tuulivaaralaisten jälkeen uudelleen korkeamman taiteen kannalta mahdolliseksi.