KASIMIR LEINO
s. 17/11 1866.—Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée (1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä (1908) y.m.
Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja 1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi maailmankultuuriksi nimittää.
Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: Runokokeista ja Emmalan Ellistä, harvinaisen luonnontuoreesta ja kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon Lukijalle, jolla hän Runokokeensa alottaa:
»Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.»
Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
»ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään».
Siis jo näin varhain psykologisen estetiikan henki, joka ei tutki taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista luonnontieteellistä arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.