Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on Elämästä, kokoelma realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. Härmänmäkeläisten markkinareissu, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä »lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten äänenkannattajassa Uudessa Suomettaressa, sittemmin vuoden 1890-n jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa Päivälehdessä, ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena kriitikkona ja poleemikkona.
Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta näkökannalta valaisemaan. Periaatteellinen voitto jäi tässä mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, ikinuorena alkulähteenä. Mutta käytännössä juuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, tyylittelevä pyrkimys, joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, klassilliseksi.—Sen taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja sitten loppuun suoritettuna.
Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku. Panun jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa »lantakirjailijaksi», kuten ennen.—Nämäkin taistelut voi siis jo hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi Jänneksen runoa Inhuuden ihantelijalle, jonka hän Minna Canthin kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas Päivälehden ja Uuden Suomettaren leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, vastakkain.—Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, aatteelliset alkutekijät.
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan Ristiaallokossa, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon Yksin-kirjan, Järnefeltin Isänmaan ja Ivalon Aikansa lapsipuolen kanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Sen erikoisuus on siinä, että se on—lyyrillinen.
Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia selaillessa Maupassant.