Jo Runokokeissa oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa Sunnuntaina hän jo oli ylpeästi tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. Runossa Kaksi vaalia hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa Totuutta huudat antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
»totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen»,
sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu sitten? Kasimir Leino on jo Runokokeissaan liian suuri epäilijä uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa Hengen tasavalta hän jo oli asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
»oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet lyö vangiksi aattehet».
Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.—Siis melkein Björnsonin oppi »toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä höystettynä.
Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
Ristiaallokossa tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, koskematon nolime tangere -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei Ristiaallokossa suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna.
Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
»Nimiä vain on jumala ja luonto, olemus yksi, eri silmin nähty, ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, ihmisten lailla harhateitä käypi, ikuista vaan on maailmoiden mahti, ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa.—Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!