Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille sieluntunnustuksille.
Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan suomalaisissa kansankirjailijoissa.
Hehän juuri tunsivat kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita heijastajia ja kuvastajia, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä vaikutuksista. Kuka taisi paremmin kansankielen kuin he, sen eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin maalata paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:
Pietari Päivärinta.
Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan runoilijoista kansan kirjailijoihin. Minkä Suomen talonpoikainen kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. Kauppis-Heikki useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella, Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
* * * * *
Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten Valter Juva ja Severi Nuormaa, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani Aho, jonka tunnelmarunous ja rytmillinen proosa jo ennustavat jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse sen päämies August Strindberg menee Infernon kautta Damaskukseen. Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari Selma Lagerlöf, jonka Gösta Berlingin satu tekee syvän vaikutuksen myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin, yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa: pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat Nooran ja John Gabriel Borkmanin tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag, Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi, profeetalliseksi runoudeksi: Näin puhui Zarathustra. Italiassa tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa, jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen Laureatuksensa ja Diana-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti Euterpen edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.—Miten lähekkäin maamme suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen Kansallisteatterissa.