Aika on esteettinen, jos se sitä ennen oli ollut eetillinen, kaunotieteellinen, jos se sitä ennen oli ollut luonnontieteellinen. Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
* * * * *
Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen. Suurlakko on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin aikoina, huutaa se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme. Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista tahansa—samoin kuin on aika sen ympärillä,—todistaa se kuitenkin, että maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas yksilöllinen vapaus-vaatimus, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan elämän-myötäisenä ja siis kirkon-vastaisena, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon, elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On mainittu joskus meillä sanat suomalainen renässansi. Niissä sanoissa on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista, pakanallista verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: elämänkoreudesta.
Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. Elämän täyteläisyys tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, sensualistinen henkäys käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo, aistikultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen tallaama, herjaama, häväisemä ihmisluonto, joskin usein vielä raakana ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan. Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, yksilöllinen totuus kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: hellenismiin.
Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta sen erikoisuudeksi jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt, sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren venäläisen kirjallisuuden vaikutus, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen, saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin klassillisen kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista, byzantinista vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista kansikuvistakin. Barokki olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen selityksensä.
* * * * *