Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin haarautuvat.
Sarjan alottaa Yrjö Veijola, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen. Seuraa Larin Kyösti, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin, skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten O. Manninen, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten Ilmari Kianto, joka alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna. Tunnelmarunoudesta lähtee Maila Talvio, vaikka hän sittemmin kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on myöskin Volter Kilpi, joka kehitettyään haltioituneen kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi viilenee.—Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen hurmauksen vastakohta, on pohjana Helmi Setälän ohuelle, mutta älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen realismin pohjalla pysyy taas Aino Kallas, joskin hän sen yleistä ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen havainnon sijasta Juhani Sjöströmin vilkkaan, karjalaisen runottaren kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava näytelmäkirjailija Kaarle Halme kehittää taas realistisen, joskin monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa, valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin Elviira Villmanin ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee Johannes Linnankoski, jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän, koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn kohottaa korkealle L. Onerva, hänkin alkanut sensualistisesta tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä voimallaan Joel Lehtosen kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on silmiinpistävin piirre Aarni Koudan tähänastisessa, Nietzschen värittämässä tuotannossa. Vienompi on Gabriel Engelbergin runouden pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat Iivo Härkösen kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.—Omituinen, sensualismin ja asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on Irmari Rantamala, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi, joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole Maria Haggrén-Jotuni, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi» hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi näyttää olevan Kyösti Vilkunan novellien silmämääränä. Kaukana kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös V.A. Koskenniemi, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m. europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet ja—pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen, latinalaisen hengen läpitunkema on Jalmari Hahlin hauras, viileähkö tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta tunnelmasävystä on myös Kaarlo Atran tähän-astisissa, sangen taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan kaupunkilainen ilmiö on Jalmari Finne, eikä vähemmän ehkä Armas Toivo Tarvas, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista perikuvaa.
* * * * *