Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen, sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva yksilöllistyminen. Elias Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa, että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti. Yksilöt astuvat aina enemmän etualalle, ympäristö siirtyy yhä etemmä taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan, sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään, riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee. Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen uusromantinen kirjallisuus.
Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä vähitellen tapahtuva itsenäistyminen. Itsenäisimmän ja arvattavasti myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja koko yleisen makusuunnan. Europalainen vaikutus tulee tässä suhteessa vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan. Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa. Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden, kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen sisällisen keskeistymisen, joka satunnaisten ja ohimenevien äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla, mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän keskihakuisen pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden lähin tulevaisuus.
Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava uusi tasapaino, uusi sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten kauneus-arvojen luomista ja vakiuttamista.
Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään valikoimasta, lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan taiteilija ei voi olla omalla tavallaan tyylittelemättä, muovailematta ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon—ja kokonaisen kansan esteettisen ymmärryksen—erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset, miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja—lopuksi: kauniit ja vähemmän kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen kauneuksien havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen kauniiden ilmiöiden erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle antautua.
Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo jotakin kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin, jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen itsetutkisteluun ja itsetuntemukseen, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne, ei mikään eheä, yksilöllinen taikka kansallinen toiminta ole maassa mahdollinen.
Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan, taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta sen ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee tämä »sisäinen itsenäisyys»—ainoa, jota vieras ei voi viedä meiltä—että meidän on kehitettävä oma suomalainen kirjallinen ja taiteellinen makumme, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.