VÄINÄMÖINEN: Kumppanit olimme ennen elon pienillä poluilla, kun tulevi Tuonen pursi, sepä ystävät eroittaa. Jääkätte hyvästi veikot.
LEMMINKÄINEN: Mitä heität lapsillesi tuskihin ajan tulevan?
VÄINÄMÖINEN: Jätän kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, sitä hellin hoidelkaatte tuskissa ajan tulevan. (Lähtee.)
ILMARINEN:
Näinkö läksit Suomen suurin,
valon sankari väkevin,
Tuonen tummille vesille,
Manalan alantehille?
LEMMINKÄINEN: Ei, vaan kohti aurinkoa katso, purtensa menevi, vana kultainen jälessä, kokassa hopean hohto.
(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu aseiden kalsketta.)
LEMMINKÄINEN:
Kuuletko kumua seppo?
ILMARINEN:
Arvaanpa ajatuksesi.
Nyt säilä säkentä lyö'ös!
LEMMINKÄINEN: Nouse säilä ja säkenöi, kirjoita tuliset kirjat Luojan taivahan laelle: Ei ole nähty näillä mailla, ei ole nähty eikä nähdä sinä ilmoisna ikänä suurempata tietäjätä, laajempata laulajata, kuin oli vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä.
ILMARINEN:
Toden oikean todistit.
Jää hyvästi viljon veikko!