TOISET:
Tässä heitä uottakaamme.
He tuovat valon ikuisen.
ILMARINEN:
Puhu Väinö, lausu Väinö!
Päästithän Suvannon päivän?
LEMMINKÄINEN:
Katso, kansa on hajalla.
Virka jo sana väkevä!
VÄINÄMÖINEN: Mitä lienen päästänytkin, tuota muista en enempi. Tunne en tätä valoa. Uus on aika koittamassa. Niin seison ajassa tässä niinkuin honka kankahalla, satavuotinen salolla, katsellen kevättä nuorta ympäri yleneväistä: On kuin ois minun kevättä, toisakseen taas kuin ei oisi. — Käy airut väkesi luokse, kerro: Jo erosi Väinö näiltä ilmoilta ijäksi. En kadehdi kruunupäitä.
(Airut pois.)
LEMMINKÄINEN:
Mitä? Aiotko erota?
Jätätkö Kalevan kansan?
ILMARINEN: Jalkoihin vihollisenko jätät Suomesi sorean?
VÄINÄMÖINEN: Ei ole minusta näihin ajan uuden myrskylöihin. Louhi ol' viholliseni, hänet voitin. Mitä minulla viel' ois maassa voittamista? Katsokaa taivahan laelle, siellä paistaa Luojan päivä niin minunkin mielessäni. Kuut kuluvi, vuodet vierii, vaihtuu sukupolvein sarjat, ei vaihdu valo ikuinen pohjassa inehmon poven: se palavi siellä täällä, idässä ja lännen päällä, palmupuistoissa etelän, pohjolan poloisen jäillä, kaikkialla, kussa sydän sykkivi vapaana, suurna, kuolon vallan voittaneena. (Ojentaa kätensä kohti virtaa.) Tule pursi Tuonen herran, saattele urosta täältä yläisihin taivahisin, alaisihin maa-eroihin, sieltä kauvan katsellani ilmojen ikuista merta.
(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)
ILMARINEN:
Yksinkö eroat Väinö?
Ota meidätkin mukahan!