ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?
KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit franseesin?
ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?
KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä —
ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!
KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin hänen läheisyyttään?
ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?
KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan Wilhelmini!
ALLI: Siskokulta! — Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä?
Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?
KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus.
Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.