KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te vainootte minua?
GRANSKOG: Minä vakuutan teille vieläkin, että olen tullut tähän taloon yksinomattain teidän sisarenne tähden ja lähden niin pian kuin olen tavannut hänet.
KERTTU: Ja minä en usko sanaakaan siitä, mitä te nyt sanotte.
GRANSKOG: Sen pahempi teille. Se todistaa vaan, että te ette ole mikään poikkeus vanhempien sisarten joukossa.
KERTTU: Minä ymmärrän. Te tahdotte sanoa: vanhemmat sisaret omistavat aina itselleen kaiken suitsutuksen heidän ympärillään eivätkä huomaakaan, että yks kaks on toinen astunut heidän sijaansa. Sitähän te ajattelitte.
GRANSKOG: Ajattelin. — Mutta minä en olisi uskaltanut sitä sanoa.
KERTTU: Tällä kertaa te erehdytte. Minä luulen jo ennen kyllin selvään osoittaneeni tunteeni teitä kohtaan —
GRANSKOG: Kyllä. Selvyydessä te ette ainakaan jätä millekään toivomuksille sijaa.
KERTTU: — niin ettei mikään väärinkäsitys meidän välillämme pitäisi olla mahdollinen. Nyt on kysymys ainoastaan minun sisarestani. Tiedättekö, mitä hän minulle on? Hän on minulle kaikki, siitä asti kuin ei minulla ole miestä enää. Hän on minun lapseni, ja minun sisareni, minun iloni ja minun leikkikaluni. Mutta minä en salli, että kukaan muu leikkii hänen kanssaan.
GRANSKOG: Minä en leiki.