TOINEN NÄYTÖS,
Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.
KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?
GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.
KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa, kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, — minä olen aivan pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä unohtaneet?
GRANSKOG: Unohtaa — teidät! Te olette liian vaatimaton.
KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?
GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen saanut vallan.
KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin taiteen alalla?
GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin.
Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.