GRANSKOG: Olen tavallani. Mutta en minä häntä ole murtanut, vaan aika. Minä olen tämän ajan lapsi. Hän oli haamu vuosisadan keskivaiheilta. Samalla kuin minä astuin julkiseen elämään, oli hänen onnensa mennyt. Oli aivan kuin minulla olisi ollut sormessani Bertelsköldien rautasormus. Minä nousin, nousin ystävieni niskojen ylitse. Veljeni kukistui ensin. Sanallakaan en minä ole hänen aatteitaan vastustanut, mutta se aate, jota minä edustin, oli häntä voimakkaampi. Hänen täytyi väistyä.
KERTTU: Ja mitä aatetta te edustatte?
GRANSKOG: Minua itseäni.
KERTTU: Oh!
GRANSKOG: Se ei ole paljo, — niin. Mutta oli minulla kerran eräs toinenkin aate.
KERTTU: Ja mikä se oli?
GRANSKOG: Gertrud Wiik.
KERTTU: Sepä oli kaunis aate.
GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta.
KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua vilustaa.