GRANSKOG: Niin onkin. Minä olen niin voimakas, ettei aatteet minulle merkitse mitään, yhtä vähän kuin tunteetkaan. Minä tutkin niitä muissa, mutta minulla itselläni niitä ei ole.
KERTTU: Ja sitä te kutsutte voimaksi?
GRANSKOG: Miksei. Voimakkain on se, joka on rauhallisin. Ja minun rauhaani ei mikään mahti maailmassa voi häiritä.
KERTTU: Mistä asti te olette niin rauhallinen?
GRANSKOG: Siitä illasta, jolloin minä vapisin teidän edessänne. Teidän sanastanne riippui elämä ja kuolema. Te tiedätte, mitä te minulle sanoitte. Minä menin kotiini ja heittäysin nukkumaan. Kun minä seuraavana aamuna heräsin, olin minä kuin olisin nukkunut vuosisadan. Eilinen ilta tuntui minusta kaukaiselta unelta ja unelta tuntui myös koko aika siitä asti kuin olin teidän ensi kerran nähnyt. Ensi kerran vuosien jännityksen jälkeen tunsin minä itseni jälleen iloiseksi ja rauhalliseksi. Minä en tiennyt vielä silloin, että se oli kuoleman rauhaa. Tunnetteko te sen rauhan, Gertrud? Se on hyvä rauha. Hah, hah.
KERTTU purskahtaa itkuun.
GRANSKOG: Älkää itkekö! Ei se maksa vaivaa. Näin on paras.
KERTTU: Te osaatte hyvin puhua, arkkitehti Granskog.
GRANSKOG: Niin, näettekös, minä olen Johan Wilhelmin veli. Hän osasi puhua vielä paljoa paremmin.
KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te tulitte minun luokseni?