GRANSKOG: Minun?
KERTTU: Juuri teidän. Teiltä odotetaan niin paljon. Te olette uran uurtaja alallanne. Ei teidän tarvitse käydä yksin. Tuhannet tulevat teitä seuraamaan. Täällä on paljon, jotka ajattelevat samoin. Astukaa heidän johtajakseen! Kuuletteko? Kootkaa nuoriso taisteloon, ei miekoilla eikä keihäillä, vaan taisteloon kynällä ja sanalla, kuvilla ja ajatuksilla. Lupaattehan sen, arkkitehti Granskog?
GRANSKOG: Miksi te ette tullut ennemmin? Miksi ette tullut kymmenen vuotta sitten?
KERTTU: Mutta olenhan minä tullut! Viktor, minä olen tullut. Mitä ovat kymmenen vuotta! Me pyyhimme ne pois kuin pahan unen.
GRANSKOG: Samalla voisin minä pyyhkiä pois koko elämäni. — Kun minä teidät kadotin, kuoli minussa kaikki, minusta tuli niinkuin puu, ilman iloja ja ilman suruja. Mutta en minä aina ole ollut tällainen. On minullakin ollut unelmia. Olen minäkin tahtonut tulla joksikin. Minä tahdoin lyödä leimani koko aikakauden arkkitehtuuriin. Minä tahdoin viivoittaa koko maailman mieleni mukaan, — teidän mielenne mukaan. Niin, sen kaiken tahdoin minä tehdä. — Mutta sitte tuli hän.
KERTTU: Teidän veljenne?
GRANSKOG: Minä itse saatoin hänet teidän salonkiinne.
KERTTU: Puhukaa minulle vielä hiukan aatteistanne. Miksi jätitte ne kesken?
GRANSKOG: Mitä voin minä yksin!
KERTTU: Sanotaan, että yksinäisin on voimakkain.