KERTTU: Hyvä Jumala!
ALLI: Uskotko nyt vai pitääkö sinulle vielä olla vieraitamiehiä?
KERTTU: Minua onnetonta! Ja minä kun luulin myös kerran voivani leikkiä kohtaloa!
ALLI: Ei sinun siitä noin tarvitse säikähtää. Minä annoin rukkaset.
KERTTU: Rukkaset? Sinä!
ALLI: Minä juuri. Minä sanoin: hyvin ikävää, maisteri —
KERTTU: Maisteri?
ALLI: Lumme, mutta tällä kertaa te olette erehtynyt. Hän tuli niin onnettoman näköiseksi, että minä ihan olin nauruun purskahtaa. Mutta hillitsin minä sentään itseni.
KERTTU: Jumalan kiitos!
ALLI: Vai luulitko sinä, että minä olisin niin hullu ja tarttuisin ensimmäiseen koukkuun? E-ohoh! Ja tästälähin minä kyllä tiedän, miten semmoisessa tilaisuudessa on meneteltävä.