KERTTU: Siihen sinulla tuskin on enää tilaisuutta. Hän matkustaa ulkomaille.
ALLI: Aha. Se on ero asiassa. — Mutta anna, että minä nyt lopetan sen iso-äidin kirjeen. Missä viimeinen sivu?
KERTTU: Se ei näy jääneenkään tyhjäksi.
ALLI: Niinpä pistän minä terveiseni tänne laitaan. Mutta mikä tuo on?
Mustepilkku! Kyllä sinäkin klottaat!
KERTTU: Joudu nyt. Kello on kahtakymmentä vailla.
ALLI: Eihän tästä ole asemalle kuin pari askelta ja minulla on jo piletti. — Tämähän on koko pöytä märkä. Sinä olet itkenyt?
KERTTU: Mitä joutavia! Kukista varmaan on karissut.
ALLI: Kuule, Kerttu, sinä olet itkenyt. Näytäppäs silmäsi. Sinähän itket vieläkin. Mikä sinun on?
KERTTU: Alli, minun rakas, pikku, kulta siskoni!
ALLI: Mikä sinun on? — Muistitko sinä jälleen häntä? Tietysti sinä muistit. Elä muistele häntä, kun ei se kuitenkaan enää mitään auta. Miksi ei hyvä Jumala salli hänen kuolla? Se olisi meille kaikille parempi.