(Paimen kohottaa säkenöivän säilän Lemminkäisen ruumiin yli.)
Niinkuin ruumihis rupaisen paimen nyt paloiksi lyöpi, siten sielus synkät pillat sieluasi raadelkohot armotta, alati, aina tuolla Tuonelan tuvilla!
(Samassa alkaa polulta kuulua lempeää laulua ja vieno auringon säde valaisee elämänpuolisen rannan.)
ÄIDIN ÄÄNI (näyttämön ulkopuolelta):
Tännekö kulki mun kuopuksein?
Voi sua onnetonta!
Monta on kauhua Kalman tiellä
ja Tuonella turmaa monta.
Kunne on joutunut kuopuksein
tultua Tuonelalle?
Tuonneko kallion katkelmahan?
Tännekö kuusten alle?
(Laulun lähetessä painuu Paimenen miekka ja hän itse askel askeleelta häviää pensaikkoon.
Maisema valkenee vähitellen niin, että vihdoin Äidin ilmestyessä näyttämölle vallitsee kirkkain päivänpaiste.)
ÄITI (tulee valkeassa viitassa, polvistuu poikansa ruumiin ääreen, irroittaa kypärän ja laulaa hiljaa lapsensa kutreja hivellen):
Tuuti lulla mun kuopustain, kuopusta kulta-hasta! Tuuti nuorena nukkumahan nurjasta maailmasta.
Maailma kiisti mun kuopuksein äityen parmahilta. Kiitos Ahti, kun palasit taas — myöhä jo onkin ilta.
Tuuti lulla mun tummaistani — kuuletko laulun soivan? Kuuset ne kotisi ikkunan alla huojuvat surujen hoivan.