KERTTU: Olin. Mutta te ette käyttänyt valtaanne, ja siksi juuri minä teitä vihasinkin.
GRANSKOG: Tunnustinhan minä teille rakkauteni.
KERTTU: Tunnustitte — ja jätitte minut siihen seisomaan. Silloin olisin minä tahtonut repiä teiltä silmät päästä.
GRANSKOG: Te olette kummallinen ihminen. Ja kuitenkin sanotte te rakastaneenne Johan Wilhelmiä?
KERTTU: Minä luulin sitä rakkaudeksi. Minä olen näinä kahtena yönä miettinyt niin paljon. En minä ole häntä ikinä rakastanut.
GRANSKOG: Mutta te teitte hänet onnelliseksi.
KERTTU: Johan Wilhelm parka! Hän tyytyi niin vähään.
GRANSKOG: Siihen olisi tyytyneet kaiken maailman kuninkaat ja keisarit.
KERTTU: Hän tyytyi muruihin.
GRANSKOG: Ja oletteko varma, että hän sai vain muruja.