KERTTU: Tuota minä en ymmärrä.
GRANSKOG: On ollut aikoja, jolloin minä olen halveksinut teitä enemmän kuin pahinta lutkaa kadulla. Nyt minä olen jälleen oppinut kunnioittamaan teitä. Minä olen jälleen nähnyt nuoruuteni ihanteen.
KERTTU: Minun mielestäni meillä juuri nyt voisi olla paljokin hupia toisistamme, nyt kun me olemme oppineet tuntemaan toisemme.
GRANSKOG: Me olemme liian vanhoja huvittelemaan, Gertrud.
KERTTU: Meillä voisi olla niin hauskaa yhdessä. Me eläisimme täällä kaikessa hiljaisuudessa sisareni kanssa, te kävisitte illoin meillä teetä juomassa, me keskustelisimme vanhoista ajoista ja väittelisimme uusien aikojen ajatuksista. Te olisitte minulle kohtelias kuin gustaviaani ja lähtiessänne te aina suutelisitte minua kädelle. Eikö teitä huvittaisi sellainen elämä?
GRANSKOG: Se olisi elämää päivänlaskun jälkeen.
KERTTU: Te ette välitä siis minun ystävyydestäni?
GRANSKOG: Paljonkin. Mutta se, joka kerran on aurinkoon katsonut, — luuletteko, että hän enää muuta valoa näkee? Minun silmäni ovat huienneet jo nuoruudessa.
KERTTU: Viktor! Olenko minä ollut sinun aurinkosi?
GRANSKOG: Olet.