KERTTU: Minä olen murtanut sinun elämäsi onnen.
GRANSKOG: Et sinä ole sitä murtanut, vaan kohtalo.
KERTTU: Me olimme luodut toisillemme.
GRANSKOG: Kohtalo leikkii meidän kanssamme kuin tuuli kuivaneilla lehdillä. Huomaatko sinä sen, Gertrud?
KERTTU: Ei minun kanssani enää.
GRANSKOG: Eikä minun.
KERTTU: Viktor!
GRANSKOG: Mitä? Mikä sinun on?
KERTTU: Minä tunsin jotain kovaa sinun povellasi? Mikä se on?
GRANSKOG: Mistä sinä olet noin saanut sormesi musteeseen, armaani?
Katso nyt!