(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)
KANSA:
Katso Väinö! Kyyneleesi
Sotkottaren poimimina.
VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen): Munko murhekyyneleeni helmiksi heristyneinä? Kiitos Luonnotar emoni! Jo nyt tunnen tutkelmani. Aatos uusi aukeaapi sielun silmäni etehen, sana ankara samoopi sydämeni syövereistä, syvä niinkuin kuolon kuilu, pyhä niinkuin päivän koitto: Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät. (Äkkiä kansan puoleen kääntyen.) Kansani kalevalainen! Katso, kuink' on viisas luonto. Synkimmät sydänsurumme heristyvät helmilöiksi, mustimmat murehen päivät päättyvät iki-iloihin. Ei ollut minulle saita Luoja suodessa suruja, en ole ahne antamahan päärlyjä ilon ihanan — ota kansani Kalevan, ota Väinön onnen helmet, ota kaikki, muuta ei mulla antamista päivien vastaisten varalle.
(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)
ILMARINEN:
Heitit helmesi koreat?
VÄINÄMÖINEN:
Tuntekohot lauluniekan!
LEMMINKÄINEN:
Hyvin teit, hyvin osasit.
Noin oisin minäkin tehnyt.
KANSA: Anna vielä, anna vielä, heitä helmiä enempi!
VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Helmet he tajuuvat kyllä, eivät mielen murheitani.
(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)