LOUHI:
No, noh, ei niin nopeesti!
Miksi niin minua säikyt?
VÄINÄMÖINEN:
Mitä tahdot?
LOUHI: Tahdoin nähdä taasen kansoa Kalevan. Tässähän ko'olla kaikki, tässä piiat, tässä poiat, tässä koko Jumalan luonto, myöskin vanha Väinämöinen oman siippansa sivulla — terve teille Suomen suuret!
LEMMINKÄINEN:
Verta miekkani janoopi.
Salli, Väinö!
LOUHI: Katso, Kaukokin korea! Kiitos viime käynnistäsi. Siinä vasta mielen miesi. Näki kerran käydessänsä Pohjan peltojen perillä, varesten ruista syövän, talon viljan talloavan heti Kauko keinon keksi: Isännältä pään pudotti, nosti seipähän nenähän. Ei varekset siitä asti syöneet Pohjolan ruista.
VÄINÄMÖINEN:
Se oli sotien aika.
Nyt on aika rauhan aika.
LOUHI: Olet varsin oikeassa. Eläkäämme siis sovussa, rauhassa rakastelkaamme kuin yhden emosen lapset, sukulaisin, suukotellen. Miksi miekka?
VÄINÄMÖINEN: Jos tulit sovun tekohon, kera käyös juhlimahan, saavuitko sanasotahan, pois paha pakene meistä!
ILMARINEN: Tuonko Turjan käsket juhlahan keralle!
LOUHI: Kuinka, kullainen vävyni? Häpeetkö anoppiasi? En ma silloin Turja ollut, kun kosit tytärtä Pohjan, kynnit mulle kyiset pellot, Sammon taitavan takelit lapseni lunastimeksi. Toisin silloin sanat sulivat: »Pohjan ehtoisa emäntä!» »Armahin anoppimuori!» »Louhi, sie laveakämmen!» — Kuinka niin korea eukko nyt jo Turjaksi turistui?