PAJAPOIKA: Yhä yöpyvi enemmän. Vuoret on pimeessä kaikki. Sieltä täältä puiden päältä vain tulonen tuikahtavi — lienevät pajatulia.
ILMARINEN: Painakaatte palkehia, koettakaa kovemmin vielä, ettei sammu veljessavut Suomen sinisalossa. Ystävät hyvät on yössä, veljet vaivassa parahat. Painakaatte!
(Säkenet tuprahtavat ja sammuvat jälleen.)
KANSA: Painaisimme, — kivet kasvaa kantapäihin.
ILMARINEN: Katso poika, katso poika, sihtaa silmin ynnä korvin, läpi yön, hämärän halki ammu nuolet aavistuksen: Eikö voita päivän valta?
PAJAPOIKA: Nyt en näe kättäni etemmä. Yö on yllä, yö on alla, välillä pilkkoinen pimeys. Korvet vain autiot kohisee, huutelevi huuhkalinnut — huu, minä pelkään ja vapisen!
(Juoksee alas vuorella. Kuuluu huuhkajan ääni.)
ILMARINEN (itse palkeen tankoon tarttuen): Painakaamme palkehia, painakaamme miehet, naiset, sekä poiat puol'ikäiset että naiset neielliset, painakaamme, — ettei sammu Luojan soihtu pinnalta maan pimeän. Tulisi Tuonen yö ikuinen, katoaisi kaikki kaunis, laulu, maine, lempi, lämpö, jumalat, ihmisyys, isänmaa, kunto, kunnia, siveys, sääli — tuntehet pyhimmät — kaikki jääksi jähmettyisi. Painakaamme!
LOUHI:
Se oli suur' ajatus.
Olet taitava takoja. (Huoaten.)
On sinusta ilo emolle.
Mullakin on poika muuan.
Ottaisitko oppihisi?
ILMARINEN:
Otan, jos jumalat ottaa. —
Toki nyt turhilla puheilla
mua älä enempi häiri.
Voisin toimeni unohtaa.