VÄINÄMÖINEN: Se oli Ukolta merkki. Läkkän tuota katsomahan. Sinä Tiera, kunnon veikko, käy, kutsu käräjät kansan juurelle Jumalan vuoren. Siellä päivästä puhumme.
TIERA lähtee.
ILMARINEN: Löytäisin työtuleni, entisen eloni liekin, siit' oisi ilo ikuinen sepon Ilmarin pajassa. Ijät kaiket kalkuttaisin, kuita, tähtiä kuvaisin kansalleni kallihille — ehkä kerran auringonkin. Lähtekäämme!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
Ruotuksen tupa. Seinillä kilpiä, miekkoja y.m. sota-aseita. Oikealla pöytä, jonka ääressä rengit iltaruoalla. Vasemmalla toinen pitempi pöytä, jonka alla permanto on verhottu punaisella veralla. Sen päässä Ruotus itse paitahihasillaan, syrjään sysätty ruoka edessään, synkästi tuijottaen.
Tuli takassa. Ruoja kädet puuskassa laahoo lattialla piikoja komennellen. Ovipielessä jauhinkivet, joita Sokea vaimo pyörittää.
SOKEA VAIMO (laulaa): Pimeä tähetön taivas, pimeämpi orjan onni, raskahat rikasten kirstut, raskahampi köyhän kuorma. Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian, koittavaksi köyhän päivän, köyhän kuun kumottavaksi, laulavaksi köyhän linnun, köyhän riemun raikuvaksi. Eip' on kuu kumottanunna eikä päässyt köyhän päivä, laulanut ei köyhän lintu, köyhän riemu raikahtanut, tuli Tuonen yö ikuinen, huusi huuhkajat salossa —
RUOTUS:
Heitä herja vinguntasi!
SOKEA VAIMO vaikenee äkisti.