VÄINÄMÖINEN:
Noh, mitä sanot sa seppo?
ILMARINEN: Kun ei kansalla valoa, kansa seuraa virvatulta.
VÄINÄMÖINEN: Toden oikean todistit. — (Äkkiä kiihkeästi taivaan puoleen kääntyen.) Oi, Ukko ylijumala, kuule nyt laulajan rukous, kun tässä suuressa surussa puolehes äänen koroitan. Sinä mun kasvatit katalan. nostatit norosta miehen, työnsit aalloille elämän, tyyntä, tuulta soutahaman; imetit ilon nisistä, juotit riemun rintasista, tuudit lemmen lehtipuussa ja puussa vihaisen viiman. Teit minusta täyden miehen, urhon rautaisen rakensit, panit kansan kaitsijaksi, suojaksi Suvannon saaren. Annoit vielä viime armon, liekin puhtahan puhalsit rinnassani ryönäisessä — laulun kirkkahan kipunan. Kipuna tuikahti tuleksi, tuli nousi taivahalle, pois poltti povesta ryönät, kaiken maailman valaisi — miksi nyt sammutit tulen? Miksi nyt päiväni pimensit? Oisinko erehtynynnä? Enkö oisi laulun seppo? Eikö ois elämä tämä, jonka annoin kansalleni, muuta kuin sumua yössä, hallan hengen nostamata? Katsohan minuhun Ukko! Tässä seison taivas-alla, en ylety ylemmä minä, astuos sinä alemma! Opeta minua Ukko! Mitä vaadit vielä multa? Annoinhan sinulle kaikki, mit' oli mulla antamista. Vai onko jotakin jäänyt pohjahan poveni tämän, joka viel' on maan omoa? Anna vainen merkki, kohta senkin uhraan ma sinulle. Vaan anna pikainen merkki! Kansani katoopi yöhön, minä myöskin. Puhu! Lausu! jos olet elossa vielä. Katso, kaikkea epäilen. Anna varmuutta minulle! Anna yks valoisa pilkku tässä yössä synkeässä?
ILMARINEN:
Turhia anelet Väinö.
Kuollut on ilmojen kuningas.
(Pitkä valojuova näkyy takaisella taivaalla niinkuin tähdenlento.
Väinämöinen ja Ilmarinen katsovat toisiaan hämmästyneinä.)
VÄINÄMÖINEN:
Näitkö?
ILMARINEN:
Näin.
VÄINÄMÖINEN: Valo valahti yläisistä taivahista alaisihin maa-emihin — lie ollut kuun kehänen?
ILMARINEN:
Taikka päivän pyöryläinen?
TIERA:
En minä mitänä nähnyt.