VÄINÄMÖINEN: Uskon, tiedät, luonnon syntyihin syvihin, niitä hiukan ymmärtelen — noh, sinä hymyilet niille: mulle ne on elon mehua.
RUOTUS:
Tiedän sun Suomen tietäjäksi.
VÄINÄMÖINEN: Tunnen monta tutkelmata, yhä toki yhtä mietin: Tänä kun iltana tähystin taasen kanssa seppo-veikon, eikö jo kohoisi päivä Kalevalan kankahille — näimme me tulen putoovan läpi taivahan yheksän, kaahlasimme katsomahan. Arvaatko, mihin tulimme?
RUOTUS:
En tohdi.
VÄINÄMÖINEN:
Sinun tupahas.
Täss' olemme.
RUOTUS:
Kummallista.
Tännekö putosi tähti?
VÄINÄMÖINEN:
Juuri päälle tään talosi.
Viel' on reikä taivahassa.
RUOTUS: En minä mitänä tiedä, vaikk' ois taivahat pudonneet.
1:NEN PIIKA (juoksee sisälle): Voi, voi, voi, voi! —
RUOTUS: Noh, onko lehmä poikinunna vai porsas raossa aidan?