VIROKANNAS: Puhun Marjatan pojasta, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi. Ei ole nyt suruja enää eikä huolta huomisesta, orjat on vapaita kaikki, köyhä vertainen rikasten, veljiä inehmon lapset, Isän yhden siittämiä. Iloitkaatte! Riemuitkaatte! Syntyi Karjalan kuningas.
KANSA (riemahtaen):
Eikö siis suruja enää?
Köyhäkö vertainen rikasten?
RUOTUS:
Hoi, pidätä, hurmahenki!
Täähän on maan petosta.
Rengit! Köysiä esille!
Köyttäkäätte kiivastaja!
Tään pitäjän tuomarina
hänet ma vangiksi julistan.
(Virokannaan kädestä temmataan soihtu ja hänet köytetään.
Kansa nurisee.)
VIROKANNAS:
Älkäätte minua surko!
Minä vain oon vanha miesi.
Säde hukkuvi sumuhun,
sumun päivä puhkaisevi.
RUOTUS: Viekää kansan villitsijä vajahan tuvan takana tuomiotaan uottamahan!
(Rengit vievät Virokannaan pois. Kansa seuraa.)
VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Heikkoko väkevän verta? Köyhä arvoinen rikasten? Eikö siis urohon tarmo, hengen taistojen takoma, ois enempi orjan mieltä? Eikö pitkän pilven kotka mahtavampi maan matoa? Mahdotonta. Nää on Louhen ansapuita, tehtyjä urohon tielle, ettei pääsis Suomen päivä.
ILMARINEN:
Tule Väinö, veljyeni!
Täällä haiskahtaa verelle.
VÄINÄMÖINEN (ajatuksistaan heräten):
Voinet olla oikeassa.
(Ojentaa kätensä Ruotukselle.)
Jää hyvästi Ruotsin Ruotus!