HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Häll' on älliä sisässä.
KETTU: Näin on mun ajatukseni: Meidän on omaksuttava ihmisten tavat ja muodot, perustettava pereitä, rakennettava taloja, kyliä ja kaupungeita, mentävä aviohonkin aivan ihmisten tavalla. Silloin myös olis parasta, jos me hännän peittäisimme ynnä muut jalot elimet, puksuihin pukeutuisimme, sekä takkiin, kairalakkiin; viikset kun suimme vielä, vedämme kintahat kätehen, vyölle ussakan utuisen — lyönpä vetoa, ettei meit' erota ihmisestä.
AHMA:
Siinä taitais mies hiota.
ILVES:
Ne on niitä ketun kujeita.
VILLIKISSA:
Siinähän epeli vasta!
HUKKA: Hän on kuin sanoinkin aina meistä kaikista etevin.
KÄRPPÄ:
Entä kauniit kassapäämme?
Niist' emme ikinä luovu.
KETTU: Ei ole tuota tarviskana. Heidät me mukana viemme kylihin ja kaupunkeihin, kunhan hiukkasen hijouvat, päällispuolin tietystikin. Sitten siitämme sukua ihmisten suvun sijahan, valloitamme vanhan veren, veren velton ja vetisen, metsän nuorella mehulla: Luomme uuden korven kansan, kansan vaistoisan, vapahan, jota hallitaan himoilla, ei hyveiden kahlehilla. Eläköön petojen valta! Sille sarkkani kohotan.
KAIKKI:
Eläköön petojen valta!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)