Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
ei tiedä, miss' on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu,
niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
1896
Yökehrääjä.
Istuin ma illalla yksinäni
kuulin ma hyrinän sydämestäni.
Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.
Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.
Kuka siellä laulavi ainiaan? —
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.