Se musta lintu lens' puusta puuhun,
lens' Imatran rannoilta Ruijan suuhun.
Näin saapui murhe se matkallaan
myös Tieran mökkihin matalaan.
Hän istui saunansa kynnyksellä
ja kannel polvilla helisi, hellä,
Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
"Jo Pohjan neien vei Tuoni tumma"
Niin värähti oudosti urhon mieli,
niin särähti kummasti kannelkieli:
"On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.
On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.
Hän paistoi päivänä talviöissä,
hän kuulti kullassa, kirjovöissä.
Hän tuoksui tuomena tanhualla
ja keijut leikki sen lehväin alla.
Hän kukki kumpuna Suomen suossa
hän lauloi koskena laakson vuossa.